Kuusta - ja muusta.

Ilahdun siitä, että poikkesit tarinan äärelle elämäsi keskeltä. Lämpimästi tervetuloa. Juurisyke sykki tällä kertaa esiin jo aikaisemmin eri yhteydessä julkaistun kirjoitukseni kuusta - ja sen suuntaisesta muusta. Ajattelin sen istuvan tähän täyden kuun valaisemaan hetkeen paremmin kuin hyvin. Astutaan kuun loisteeseen Kalevalan runon läpi. Lopussa saattelen sinut JuuretON -sanojen myötä uuden KUUkauden ja JuuretON -kauden kynnykselle. Mukavia lukuhetkiä. Kiva, kun tulit. Toivottavasti viihdyt.

Terve, kuu, kumottamasta, 

kaunis, kasvot näyttämästä,

päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä!

Nouse aina aamusilla, tämän päivänki perästä!

Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, 

pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän!

Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena,

päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!

Näillä sanoilla Väinämöinen tervehti kuuta ja aurinkoa Kalevalassa (49: 403-406, 413-422). Ylisanat ymmärrettäköön, sillä ovathan nuo kaksi taivaankappaletta elinehto meille jokaiselle. Aurinko ja kuu ovat rytmittäneet koko luomakunnan elämää ammoisista ajoista alkaen. 

Kirjassaan Vuotuinen ajantieto Kustaa Vilkuna kirjoitti Pohjolan vanhimpien ajanmääreiden olleen kuu, talvi ja yö. Kuu määritteli eri vaiheittensa kautta onnekkaat ja onnettomat päivät, joista onnekkaimpia edustivat täyden- ja uudenkuun päivät. Talvi taas oli vuoden vaikeinta aikaa, ja sen selättäminen hengissä oli kuin olisi saanut vuoden lisää elinaikaa. Yö oli puolestaan vuorokauden vaarallisin aika. Yötä ei voinut sivuuttaa samalla kepeydellä kuin päivää, ja siitä selviäminen oli monesti yhtä lailla siunaus kuin talvestakin selviäminen. Tästä kielii vielä nykyäänkin tapamme laskea öitä määräpäiviin, päivien sijaan, kuten: Kolme yötä jouluun.

Nämä kolme; kuu, talvi ja yö seuraavat tiiviisti kulkuamme myös tässä ajassa, jota nyt elämme, ja eritoten seuraavan puolen vuoden ajan, kun pimeys ja kylmyys laskeutuvat yllemme. Onnekkaimmat meistä saavat selättää yön ja talven oman kodin lämpöön ja suojaan kääriytyen. Jokainen meistä selättää yön ja talven samaa kuuta tuijottaen. Onkin avartavaa pysähtyä miettimään, kuinka tuota samaa kuuta ovat ihmetelleet jokainen tällä pallolla katseensa ylös nostanut olento. Jokaisella historiankirjojen merkkihenkilöllä, erämaapirtin lämmittäjällä ja metsän eläimellä on kimmeltänyt silmissään tuo sama kuu.

Oletko kuullut sanontaa, jossa jotain odotetaan kuin kuuta nousevaa? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä se tarkoittaa? Sanonnassa ilmi tuleva nouseva kuu on yksi kuun vaiheista, joita on karkeasti jaoteltuna kaksi: nouseva eli kasvava kuu kasvaa kohti täyttä kuuta, ja laskeva eli vähenevä kuu vähenee kohti uutta kuuta. 

Ei tarvitsisi kurkistaa ajanverhon taakse kuin muutama sukupolvi taaksepäin, niin voisi nähdä maata viljelevän suomalaisen seuraamassa tiiviisti kuun eri vaiheita. Kuun vaiheet määrittelivät monella tapaa sitä, mitä milloinkin tehtiin tai jätettiin tekemättä – maanviljelyssä tai muutoinkin: mm. kuun tuho- ja kasvuvoimaa käytettiin hyödyksi muuallakin kuin pelloilla. Esimerkiksi paisetta pois karkottaessa on loitsittu seuraavin sanoin: "Niin kuluot, kuin kuu kuluu. Niin katuot, kuin kuu katou!" (SKVR). 

Uusikuu ja täysikuu olivat merkittäviä ilmentymiä Pohjolan taivaalla, ja niitä tervehdittiin, aivan kuten Väinämöinenkin tämän kirjoituksen alussa. Tervehdys saattoi käydä vaikka seuraavalla tavalla: Kun ensikertaa näkee uuden kuun, niin pitää sanoa "Terve terve uusi kuu. Sinä täydeksi. Minä terveeksi" Kun tämän tekee, niin pysyy sen kuun tervennä. (SKVR). 

Elämme nykyään vuotemme läpi 12:n eri kuukauden aikana. Vaikka nykyinen kalenterimme nojaakin kierrollaan aurinkoon eikä kuuhun, on silti kiehtovaa huomata, kuinka kielessämme elää vahvasti kuun kausissa eläminen. Näin Vilkuna kuvaa kuukausien merkityksiä: 

Tammikuu kuvastaa talven kovinta ja kylmintä sydäntalvea; yhtä kovaa kuin tammipuu. Helmikuu osoittaa huomaamaan havupuiden oksille lauhan ja kylmyyden vuorottelusta syntyneet jäähelmet. Maaliskuu tuo esiin maan. Huhti-, touko-, kesä-, heinä- ja elokuu kertovat tarinaa elinkeinostamme maanviljelijöinä. Syyskuu tuo syksyn. Lokakuussa rämmitään loassa. Marraskuussa luonto makaa kuolleena eli martaana. Joulukuu tuo joulun, mutta vielä 1600-luvulla kyseinen kuukausi toi talven, ja sitä kutsuttiin talvikuuksi. Kuukausiemme nimet kantavat kaikua suomalaisen läheisestä suhteesta luontoon ja elinkeinoomme maanviljelijöinä.

Kuukaudet koskettavat meidän jokaisen arkea ja juhlaa, mutta vain osalla Pohjolassa, koko tällä sinisellä pallolla, on erityinen suhde ja yhteys kuuhun; kuukautisilla. Oletko sinä yksi heistä, joiden kuukautta siivittää, tai on jossain vaiheessa elämää siivittänyt, sama maaginen n. 30 päivän kierto, kuin planeettamme kiertolaisella? Aivan kuten kuu, kuukautisetkin kasvattavat ja kadottavat jotain itsessään kuukausittain. He ovat maagista väkeä! Heissä on maagista väkeä, eli voimaa, - naisen väkeä – hyvässä ja pahassa. 

Naisen maagisten haarojen välistä on onnea tuottavassa merkityksessä laskettu lehmiä laitumelle ja miehiä metsälle tai sotaan. Tätä harakoinniksi kutsuttua toimitusta on saatettu käyttää myös asioiden kiroamiseen. Joka tapauksessa, vähäpätöistä väkeä nuo kuukautiset, eli naiset, eivät olleet: Sen lisäksi, että he ilmensivät liki päivälleen kuun syklisyyttä, toimivat he porttina itse elämälle! Alla kuva Tampereen Kalevalaiset ry:n toissakesäisistä Kalevalan naiset -kuvauksista, joissa kanavoin lautturi Tuonen tytin väkeä. Kuva: Irina Kolomijets.

Aurinkovuotemme täällä Pohjolassa on nyt matkalla kohti sen pimeintä päätepistettä. Me vähenemme, kuin kuu ennen pimeintä hetkeään. Taivaamme pimenee, luontomme kuolee ja makaa martaana. Vain me ihmiset porskutamme keinovalon alla luontomme vastaisesti. 

Emmehän toki voi nostaa käsiämme ylös antautumisen merkiksi heti kun viimeinen puusta tippunut lehti osuu maanpintaan. Emme voi tokaista maailmalle elävämme luonnonrytmien mukaisesti ja lopettaa kaikkia velvoitteita siihen paikkaan. Voisimmeko kuitenkin antaa luonnon syklisyyden ohjata meitä vuoden pimeän ajan läpi armollisuudella itseämme kohtaan? 

Tämän aurinkovuoden eri kuukaudet ovat jo vuoroin ehtineet johdatella meitä elämässämme läpi kasvun ja kukoistuksen aikoja sekä irrottamisen ja antautumisen vaiheita. Olisiko nyt meidän aikamme istuutua täyden kuun valossa katselemaan lepoon asettautunutta Pohjolaa? Voisimme huokaista yhdessä syvään henkeä ja lausua:

Niin kuin luonto ympärilläni
hautaudun minäkin syvään unohdukseen.

Puen valkoisen viitan ylleni,
ja lasken itseni lepäämään äitimaan syliin.

Olen taivasta valaisevan kuun pimeä puoli.
Olen hetki ennen uuden alkua.
Pimeys, mistä uusi valo saa alkunsa.

Tuu tuu tupakkarulla. Anna levon tulla.

JuuretON-voimasanat
Levon kausi (kuolema) 1.11.-21.12.

©Henriikka Kivinen 

Juurevin terveisin, ja täyttä kuuta tuijotellen: Henriikka

Tiedon jyväsiä:

KALEVALA ja opas sen lukemiseen. 2020. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

SKVR: https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-003010

SKVR: https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-062328

Vilkuna, K. 1997. Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 20. painos. Keuruu: Otava